Päätoimittajan
päästä
on
Kultistin uusi, yksinomaan verkossa julkaistava enemmän tai vähemmän
(yleensä vähemmän) ajankohtaisista, mielen ja kielen päällä pyörivistä asioista
ammentava lyhyiden proosan, asiatekstin, aforismikirjallisuuden,
esseistiikan ja runouden väliseltä joutomaalta kotoisin olevien
kirjoitusten kotikolo.
![]() |
Ceci n'est pas une route |
Puhutaanpa
teistä. Ei siis juuri teistä, jotka tätä kirjoitusta kenties luette,
vaan teistä.
Maanteistä,
sorateistä, metsäteistä, teistä paikkojen välillä. Tiekin on
tietysti paikka jo itsessään, vaikkei sitä useinkaan sellaiseksi
mielletä. Tie on konkreettinen, tie on vertaus, tie on.
Kävelin
kerran tietä. Tien laidoilla oli muutaman kymmenen metrin kaistale
heinikkoa, sen takana aukesi mäntyinen kangasmaa. Kesä oli pitkällä
ja taivas levisi ylläni syvänä ja sinisenä. Aurinko kuumensi
tummaa asfalttia, reppuni oli kevyt ja kenkäni kantoivat minua kohti
etäisyyttä. Tie oli hyvin pitkä ja suora, niin pitkä, että se
katosi edessäni ja takanani horisonttiin, ja niin suora että en
muistanut milloin viimeksi siinä olisi ollut loivaakaan mutkaa.
Kukaan ei tullut minua vastaan, ei kulkenut takanani. Se oli
samanaikaisesti hieman hermostuttavaa, että vapauttavaa. Se on
varmasti monelle tuttu tunne.
Se
tie oli tasainen tie, asfalttitasanko, satoja kilometrejä pitkä. En
ollut enää aivan varma siitä, mihin olin matkalla. En tiedä
olinko koskaan ollut aivan varma. Maisema ympärilläni ei juuri
muuttunut, eikä maamerkkejäkään sanottavammin ollut. Jostakin
syystä, kenties väsymyksen vuoksi, kenties puhtaasti
uteliaisuudesta, pysähdyin tienlaitaan. Katselin heinikon ylitse
korkeana kohoavaa puuta, joka oli kovasti samankaltainen kuin muut
tien vierustalla aiemmin näkemäni männyt. Jokin siinä veti minua
puoleensa, joten kuljin sitä kohti. En ollut aiemmin poikennut
tieltä, mutta nyt se tuntui hyvältä ajatukselta, se tuntui
oikealta. Tajusin halunneeni sitä jo hyvin pitkään. Ruoho kahisi
jalkojeni alla ja tien kuumuuden jälkeen metsänlaidan viileys oli
tervetullutta. Huomasin, että männyn luota lähti polku syvemmälle
metsään. Seurasin sitä.
Seurasin
polkua metsässä varsin pitkään, ennen kuin se alkoi vähitellen
muuttua. Se oli nyt leveämpi, se ei enää ollut pelkkä polku vaan
kapeahko hiekkainen tie. Tie leveni edelleen sitä kulkiessani ja
nautin tästä uudesta tiestä huomattavasti enemmän kuin vanhasta,
tummasta ja tukalasta. Tämä tie tuntui omalta, minun tieltäni. Se
kulki metsässä, eikä aurinko siellä paahtanut kuumana. Pian näin
kuitenkin tien päättyvän. Se loppui heinää kasvavan aukion
laitaan. Kävelin aukiolle, sen ylitse. Olin saapunut jälleen
pitkän, asfaltoidun tien laitaan. Jatkoin kulkuani sitä pitkin
kohti etäisyyttä. Mietin, tapaanko enää teitä.
Teksti ja kuva: Helmi Juntunen
Kommentit
Lähetä kommentti