Kultyyrin kirous - prologi

Ilmestynyt Kultistissa 2012 keväällä

Ilmeisesti kukaan muu koko tiedeyhteisössä ei ollut tullut kiinnittäneeksi huomiota siihen, että kultuhuoneen pöydällä oli puolikas pullo karpalomehua. Oli ollut syksystä asti, mahdollisesti kauemminkin. En olisi välttämättä koskenut sen sisältöön enää tässä vaiheessa. Pullon ympärillä lojui hujan hajan aloitettuja teippirullia, jonninjoutavaa tutkimuskirjallisuutta sekä lajitelma ainejärjestölehtiä viime vuosikymmeneltä. Minä painoin oven hiirenhiljaa kiinni perässäni. Kenenkään satunnaisen kirjallisuuden käytävällä kulkijan ei tarvinnut nähdä, missä tilassa oleskeluhuoneemme oli.

Oli myöhäinen iltapäivä joulukuussa; ne, jotka olivat aiemmin kuvitelleet lukevansa tenttiin, olivat jo aikoja sitten valuneet alakertaan kahville, eikä yläkerran käytävillä näkynyt ristin sielua. Ainejärjestön vastavalittu puheenjohtaja torkkui virttyneellä sohvalla käsi lattianrajaan hervahtaneena ja kuorsasi vienosti. Yritin olla herättämättä häntä.

Minä itse olin tullut kultuhuoneeseen tenttikirja kainalossa siinä toivossa, että saisin luettua enemmän kuin muutaman rivin seuraavan päivän kokeeseen. En halunnut mennä kotiin; joku kämppiksistä olisi takuuvarmasti oven takana väijymässä leivinpaperirulla taisteluvalmiudessa. Ja alakerrassa vaani laumoittain fukseja, jotka halusivat kitata vielä yhden santsikupin halpaa kahvia. Minä sen sijaan halusin vain panikoida rauhassa oman pääni sisällä, ja täällä oli sentään hiljaista, vaikka joka paikka pursusikin romua. Istahdin nojatuoliin kirjoineni – tai olisin istahtanut, ellen olisi kompastunut lattialla lojuvaan kirjapinoon ja lentänyt nolosti nokalleni suoraan baskeripäisen n:nen vuoden opiskelijan jalkojen juureen.

Tämä kyhjötti jalat ristissä nojatuolissa ja luki Koskenniemen runoja. Kun minä kompuroin kiroillen seisaalleni, hän kohotti katseensa millisekunniksi vain hautautuakseen takaisin kirjansa taakse ennen kuin olin ehtinyt puistella pölyt helmoistani.

”Siis helvetti soikoon tätä sotkua”, sanoin kuuluvasti, ”miten täällä kukaan kestää olla?”

N:nen vuoden opiskelijan hartiat nousivat korvien tasalle, mutta hän ei sanonut mitään. Minä mulkaisin häntä niin myrkyllisesti kuin lautasenkokoisista fuksinsilmistäni lähti.

”Onko se nyt niin vaikeaa kerätä omat roskansa?” jatkoin, kun olin kerran vauhtiin päässyt. ”Tuo pullokin on ollut tuossa monta kuukautta!”

Katsahdin karpalomehupulloa. Se napotti keskellä pöytää ja näytti hyvin syylliseltä.

N:nen vuoden opiskelija hypisteli kirjansa sivujen nurkkia tavalla, jonka olisi voinut tulkita hermostuneeksi yhtä lailla kuin ärsyyntyneeksi. Sitten hän nykäisi puseronsa kauluksen suunsa eteen ja sanoi lopulta pienellä äänellä: ”Joku on jättänyt sen siihen. Ei sitä voi viedä.”

”Anteeksi mitä?” minä sanoin.

Sitten nukkuva puheenjohtajamme suunnasta kantautui hyvin arvovaltainen yskähdys, ja minä hiljenin säikähtäneenä. Tämä kuitenkin vain käänsi kylkeä ja hautasi kasvonsa syvälle tyynyyn, niin että hänen hengityksestään tuli pelkkää vaimeaa tuhinaa. Keskustelukumppanini katsoi häntä ilmeettömänä. ”Ei se herää. Ainakaan ihan vielä.”

En oikeastaan tiedä, mikä minuun meni, mutta sen sijaan että olisin antanut periksi mielihalulle lähteä etsimään pölyriepua ja jätesäkkejä, laskin tenttikirjan pöydänkulmalle ja istuin alas. Seuralaiseni tarkasteli minua arvostelevasti ylipitkän otsatukkansa takaa. ”Olet varmaan fuksi”, hän lopulta totesi lakonisesti.

Olin oikeastaan luullut tuntevani kaikki vanhemmat kirjallisuudenopiskelijat, mutta tämä naama oli minulle ihan outo. ”Mistäs tiesit?”

”Ei kukaan muuten voisi näyttää noin pöljää naamaa samalla kun nuuskii kultyyrin asioita”, toinen niiskaisi.

”Jaa minkä?” minä kysyin.

Viereisestä nojatuolista minua tuijotti V.A. Koskenniemen naamataulu. Seuralaiseni oli piiloutunut taas kirjansa taakse.

”Haloo”, sanoin ja tartuin napakasti kirjan selkämykseen. Toinen kuitenkin reagoi kovemmin kuin olin olettanut: hän kavahti tuolin käsinojalle ja antoi kirjan pudota. ”Siis minkä asioita?” tiukkasin hämääntymättä.

Toisen kasvoilla oli ilme jostakin kauhistuneen ja happaman välimaastosta. Peräännyin varmuuden vuoksi oman nojatuolini perimmäiseen nurkkaan. Hyvin hitaasti hän antoi hartioidensa laskeutua. ”Eikö ne pienryhmäohjaajat opeta teille enää mitään nykyisin?” hän puuskahti ja asettui hyvin, hyvin epäilevin ilmein takaisin istualleen. Hän poimi kirjansa lattialta ja, ensiksi pyyhittyään sen selän huolellisesti puseronsa hihaan, laski sen polvilleen. ”Hyvä on. Kultyyri on vampyyri, joka asuu täällä kultuhuoneella.”

Minä en tiennyt nauraako vai muksauttaako keskustelukumppaniani Johdatus antropologiaan -teoksella.

Tämä hyrskähti kaulukseensa. ”Vai et usko?”

Minä levittelin käsivarsiani. ”Eipä näy vampyyreitä. Ei lepakoita katossa eikä hampaanjälkiä kurkussa.” Viittasin puheenjohtajaan, joka ynisi unissaan tyynyynsä.

”Vampyyrit”, sanoi seuralaiseni, ”ei yleensä ole niin tyhmiä, että tuollainen märkäkorva niitä äkkäisi. Mutta odotahan vaan sitten kun rupeat tekemään kandia. Gradusta puhumattakaan.”

Kun asiaa tarkemmin ajatteli, ulkona oli hyvin pimeää, ja puheenjohtajalla oli sitä paitsi korkeakauluksinen paita. Minuun iski äkillinen tarve tarkistaa, ettei tällä todellakaan ollut hampaanjälkiä kaulassaan, ei tietysti siksi, että olisin itse pelännyt tulevani purruksi, vaan lähinnä osoittaakseni tälle hiipparille, että ”fuksi” ei tarkoita samaa kuin ”idiootti”.

”Sanotaan”, hyypiö jatkoi, ”että se opiskeli täällä joskus vuosia sitten. Se oli tyypillinen humanisti, rakasti kuppilassa notkumista ja kummien sivuaineiden haalimista ja niin edelleen. Himosi tietoa niin kuin Faust aikanaan.” Hän aukaisi kirjan satunnaisesta kohdasta ja silitteli sivuja sormenpäillään. ”Kun se sitten oli suorittanut pari tutkintoa ja vaihtanut pääainetta kaksi kertaa ja väitöskirjakin alkoi olla loppusuoralla, se tajusi, ettei sillä kohta olisi muuta vaihtoehtoa kuin lähteä täältä. Ja no”, hän pamautti kirjan kiinni niin, että puheenjohtaja hytkähti, ”se myi sielunsa paholaiselle, ettei sen tarvitsisi.”

Piittaamatta siitä, miten ennalta-arvattavaa Goethen siteeraaminen oli, kysyin: ”No, missä se muka asuu?”

”Kaapissa.” Seuralaiseni kohautti olkapäitään.

Lukkokaapissa, jossa säilytettiin ainejärjestön elintärkeitä papereita ja muita aarteita. Ja roinaa, niin kuin kaikkialla muuallakin. Nyt oli minun vuoroni naurahtaa. ”Niin kuin sinne nyt joku mahtuisi.”

Hänen ilmeensä ei värähtänytkään. ”Oletko muka koskaan nähnyt sen perälle asti?”

En ollut – kaappi oli pullollaan moskaa, vanhoja teepakkauksia, muinaisten hallituslaisten luentotaidetta. Tuskin kukaan oli nähnyt sen pohjaa sitten tiedekunnan perustamisen.

”Etkö ole ikinä ihmetellyt, miksi porukka ei ilmesty luennoille?” jatkoi hiippari käsiään heilutellen. ”Tai tentteihin? Tai miksei kukaan ikinä siivoa täällä?”

– Sitä viimeistä minä olin kyllä ihmetellyt. Olin tavallaan ajatellut, että sellainen oli humanistisen tiedekunnan henki.

Seuralaiseni nyökkäsi painokkaasti ja halasi kirjaansa. ”Näetkös? Kultyyri vahtii, ettei täältä koskaan katoa mitään. Se on sen pyhä tehtävä.”

Puheenjohtaja päästi pitkän, nautinnollisen kuorsauksen, ja nenäliina, jota hän oli puristanut toisessa kädessään, tipahti lattialle. Tyyppi olisi kai nyt kehottanut tarkistamaan, oliko nenäliinassa verijälkiä, mutta minä olin suoraan sanottuna saanut tarpeekseni näistä mummojen höpinöistä. Nousin ylös ja ravistelin persuuksistani tuolin uumenista pölisseet keksinmurut. ”Pyhä eli ei”, tokaisin, ”vaikka tämä mehu olisi Graalin maljasta peräisin, minä kippaan sen nyt viemäriin.” Ikänsä puolesta mehu saattoi hyvinkin olla peräisin Graalin maljasta. Ihme, ettei se ollut vielä kivettynyt.

Seuralaiseni liikkui kuin aaveninja: hänen kätensä syöksähti väljän puseron uumenista, sieppasi salamannopeasti karpalomehupullon pöydältä ja painoi sen suojelevasti rintaansa vasten. Se johtui todennäköisesti pimeästä vuodenajasta ja siitä, että en ollut valmistautunut tenttiin ja panikoin sen takia – mutta joka tapauksessa olin sillä hetkellä melkein varma, että näin parin teräviä, valkeita toppasokerihampaita välähtävän hänen huuliensa lomassa. Ravistin päätäni kohtalaisen lujaa. Sitten nappasin tenttikirjani ja lähdin huoneesta. Hyvin nopeasti.

Heti seuraavassa Kultun kokouksessa tein aloitteen: joku piti välttämättä rekrytoida huolehtimaan kiltahuoneen siisteydestä. Ilmoittauduin itse vapaaehtoiseksi.