Kultyyrin kirous - Neljäs luku

Kultyyri potkaisi suutuspäissään kaapinoven auki. Kajahduksen kaiku vaimeni nopeasti tyhjässä siivotussa kultuhuoneessa. Hallituksen kokous oli jo päättynyt ja hallituslaiset lähteneet: kuka luennolle, kuka vessaan, kuka kotiin, kuka humukseen ryystämään kahvia. Kultuhuonevastaava oli jäänyt kultuhuoneeseen, mutta se oli jo vetänyt peiton korviin ja nukkui tyytyväisenä sohvalla. Kultyyrin mielestä se oli suurin piirtein yhtä tyhjän kanssa.

Raivosta tärisevin käsin kultyyri nosti kokouksen esityslistan pöydältä ja katsoi sitä. Käsi puristui nyrkkiin ja pian kultyyri huomasi silppuavansa esityslistoja raivoisasti. Ruukkukasvi ja kahvinkeitin tärisivät nurkassa hakien turvaa toisistaan. Kuinka tämä hallitus kehtasi? Edellinenkin oli ollut vähintään yhtä paha valitessaan tuon virkaintoisen kultuhuonevastaavan tänne häärimään, mutta tämä hallitus meni jo aivan liian pitkälle.

Ne halusivat muuttaa logoa. Mikä pyhäinhäväistys se olikaan! Joku oli kehdannut jopa haukkua sitä rumaksi. Ehkä vielä kamalampaa oli, kun toinen oli sanonut, ettei ollut kiinnittänyt huomiota koko logoon ollenkaan. Onneksi muutama vanhemman linjan kultulainen oli sentään vastustanut uudistusta. Eihän siitä nyt mitään tule, jos asioita mennään muuttamaan. Ei. Kerrassaan ei. Jotain nettisivuakin olivat uudistaneet, mutta se ei sinänsä kultyyriä kiinnostanut. Hän ei ollut käynyt nettisivuilla sen jälkeen, kun niitä oli ensimmäisen kerran siirretty.

Kihisten itsekseen se marssi kahvinkeittimen luo. Keitinparka luuli viime hetkiensä koittaneen ja pissasi alleen. Kultyyri murahti ja napsautti vedenkeittimen päälle. Tämä kaipaisi kunnon pohdintaa teekupposen äärellä. Veden kiehuessa hän katseli ympärilleen. Ei, täällä hän ei voisi keskittyä. Täällä oli liikaa plaseboverenpainetta nostattavia yksityiskohtia.

Teekuppi kädessä kultyyri lähti kohti Humusta kahvinkeittimen ja rukkukasvin huokaistessa äänekkäästi helpotuksesta.

Vanha kunnon Humus odotti öistä kulkijaa samanlaisena rauhaisana ajatusten tonavana, kuin se oli ollut niin pitkään, kuin kultyyri muistaa. Kultyyri istui taktisesti mosaiikin alapuolella olevalle sohvalle. Siitä hänen ei tarvitsisi katsella tuota kamalaa uutuutta.

Kultyyri hörppäsi teetään ja vaipui ajatuksiinsa. Oli vuosi 1994. Kultu oli juuri perustettu ja eräs pieni fuksi oli päässyt yliopistoon opiskelemaan unelmiensa alaa. Tai pikemminkin aloja. Pian hän oli nimittäin huomannut tiedonjanonsa olevan kyltymätön ja kiinnostuksensa koskevan aivan liian monia aineita. Aivan liian monia siis omaopettajan ja Kaoottisen Ediktisen ja Legalistisen Absessin mielestä.

Se oli aikaa, jolloin tulivat kaikki hyvät asiat kultyyrin elämään: yliopisto, tieteet ja Kultu. Niin... ja se eräs aivan liian hyvännäköinen vanhempi opiskelija, joka suuressa oivaltavassa taiteellisuudessaan loi Kultulle logon. Se valittiin nopeasti Kultun uudeksi logoksi ja silloin kaikille oli vielä selvää, että kuva esittää...

Yhtäkkiä selkäpiitä riipivä rapina havahdutti kultyyrin. Läheinen kasvi oli alkanut heilua ja siinä kiipesi jokin ruskea olento. Teekuppi kirposi hänen kädestään ja putosi lattialle. Kultyyri liikkui sulavasti, ääneti kauemmas kasvista tuijottaen tätä herkeämättä. Hän lähti peruuttamaan kauemmas olennosta. Portaista kuului askelia ja joku syöksähti sieltä Humukseen huutaen: ”HAA! Löysinpäs sinut! Turha paeta!”. Syvältä kultyyrin kurkusta pääsi pieni hento vinkaisu, kun tämä lähti kompuroimaan kohti portaita.